Paino pahasti jumissa. Ollut jo kolme viikkoa. Ei liiku, ei niin mihinkään suuntaan. En tajua missä olen epäonnistunut, sillä tämä ei ole säästöliekki. Sen osaan kuitenkin tunnistaa. Tämä on joku aivan omituinen ja kamala hirviö, joka on napannut minut kiduksiinsa, eikä anna painon pudota ja senttien karista tiehensä parempiin reisiin ja mahoihin. Olisi vain niin paljon helpompaa ottaa itsestänsä pala, muuttaa se kakuksi ja syöttää jollekulle jonka mielestä ei ole mitään väliä miltä näyttää tai mitä muut ajattelevat.

En mene tänään kouluun, en vain jaksa. En ole lukenut kokeisiin ja toisekseen minulla on paljon muutakin tekemistä. Itseasiassa ajattelin pitää tänään intensiivitreenit itselleni. Voisin käydä pyöräilemässä ainakin kolme kertaa ja koirakin voisi saada tänään erityishuomiota ja oikein pitkiä lenkkejä. En voi olla lintsari-datiskaan, se ei oikein onnistu; Pikkusiskokin jää kotiin, sen syy on ehkä parempi kuin omani.. (Niin siis se pikkusisko joka on 3,5 vuotta nuorempi mallinvartalo, jolle olen äärimmäisen kateellinen mutta jota myös rakastan erityisen paljon). Sisko on suunnitellut juttelevansa poikaystävälleen mesessä koko päivän. Sen poikkiskin on hyvän näköinen, lähempänä omaa kuin siskoni ikää, pitkä ja luonnostaan tummatukkainen emopoju. Mulla ei olis nyt pienintäkään mahdollisuutta saada ketään, ei tällaisena.

Herätyskellot soivat hänen huoneessaan kuorossa, mutta hän ei nouse ylös. Raahauduin äsken katsomaan ja hän nukkui kuin tukki, onnekas. Minä en tosiaan nukkuisi jos vieressä olevasta terraariosta kuuluisi kuinka epätoivoinen hamsteri yrittää nakertaa tietään pois sieltä. Itseasiassa nukuimme viimeyön vierekkäin, koska iskällä oli taas paha päivä ja se karjui meille että kuolema korjaa univelat yms. mukavaa. Olen yliherkkä, pikkusisko on usein vahvempi; hän tietää ettei isä välttämättä tarkoita mitä sanoo ja antaa minun yleensä tulla viereensä nukkumaan kun en vain pysty nukkua yksi itkemättä itseäni ensin uneen. Minusta isä osaa olla järkyttävän pelottava, suurin osa riitelystä tosin johtuu koneesta. Heräsin neljältä siihen kamalaan nakerteluun, mutta sain onneksi torkuttua vielä pitkään sen jälkeenkin. Nukkumattomuus ja väsymys eivät tee hyvää, kun yrittää laihduttaa ja toivoo hartaasti kasvavansa vielä ne pari senttiä pidemmäksi ihmiseksi.

Lähetin viesti parhaalle ystävälleni. Kerroin että, jos joku kysyisi olen kuumeessa. Tiedän kyllä, että hän näkee sen yli, eihän minun ollut tarkoitus hänelle valehdellakkaan. Ainoat kenelle pitää valehdella ovat opettajat ja muut oppilaat. Eivät he tajuaisi, jos heille alkaisi selittämään etten vain jaksa. On aina oltava kuumeessa, tai kuoleman partaalla. Eikö sitten kuoleman partaalla itsetuhoisuuden takia riitä kenellekkään? En tosin enää ole itsetuhoinen, sen sain sentään pois itsestäni karsittua. Tosin raaemman kaavan kautta, mutta mitäpä sillä on enää väliä. Elämä on, useimmiten, hyvinkin raakaa. Todellisuudessa.

"Minä täällä vaan. Haluaisin vain ystävän, jonkun joka ei menisi pois. Lähetä vaikka enkeli, kivoin enkeli mitä löytyy".
-Lilo-