Tavallaan luulin, että se pelkäisi mua, kun ei se ollut aikeissakaan tulla autosta ulos. "No en mä nyt voi aikuista miestä mennä kiskomaan omasta autostaan ulos! Hullujako te ootte ja hullunako te haluatte sen mua pitävänkin?"... Kipitin portaat alas ja katselin vaativasti silmiin (tai ainakin yritin katsoa). Mutta lopulta huomasin, että se tosiaan oli puhelimessa. Heilautin reippaasti kättä ja hymyilin metsänhenki-hymyäni, sekä siirryin oman automme luokse aikeissa kaivella sieltä lisää tavaroitani ylös vietäväksi. Kirosin mielessäni miten nololta saattoi näyttää, että ovet olivat lukossa. Ärh.. "Moih", sanoin ojentaen käteni "Heli.. Ja tää mustatukkanen on Jonna ja pikkunen on Aino". "Joo moi, Matti". Mä en tiedä miksi mun pitää aina kätellä ihmisiä ekalla tapaamisella, ehkä se on jääny Anita-moilta. Selitin ettei meidän muuttokuorma ollut vielä saapunut ja pyysin sisälle. En oikein osannut puhua mitään, kun koko perhe oli ympärillä. Täytyy kyllä sanoa, että on siinä hyvin rohkea mies: järjetön käpykylän pataljoona vastassa. Itse en olisi samaan pystynyt. Oli hienoa, kun ne heitti iskän kanssa läppää ihan luonnollisesti ja tulivat toimeen. Äidillä ja sillä on yhteistä viimeisimmän koulutuksen osalta...

Oli pakko pyytää Jennikin paikalle, viimeinen testi: kaverit. Väitin Jennille, että se oli näyttämisen halua mutta todellisuudessa se oli eräänlainen koe. Jos aikoo olla mun kanssa, täytyy ehdottomasti tulla toimeen mun kavereiden kanssa ja pahitteeksi ei ole, jos on katseenkestävä. Reinon jälkeen mun on otettava huomioon aivan kaikki. En halua kärsiä enää enempää, en ulkopuolisista enkä suhteessa ja nyt mä en aloita mitään suhdetta ennen kuin oon ihan sataprosenttisen varma tämän asian kanssa. Lopulta me sitten päädyttiin istumaan vierekkäin sohvalle Jenni, minä ja Matti. Mun oli pakko varmistaa Jenniltä, että mä olin luonnollinen. Mua pelotti, että vedän jotain roolia ja sitten musta ei saa kunnollista kuvaa.

Ensin se hipaisu sohvalla joka kohdistui osuvasti vasempaan reiteen, olkapään taputus ja ystävällinen kehotus palata koulun penkille. Ellen tietäis, ettei Jenni vaistoa mun tuntemuksia kuitenkaan ihan täydellisen lyhyellä varoitus ajalla, voisin melkein väittää että se tiesi mun olevan menossa lukkoon. Oli helpotus päästä ulos siitä pikkuisesta kodikkaasta kämpästäni, jossa istuin täydellisen vangittuna top 10 ihmiseni kärkilistalaisten välissä. Päästiin ovesta ja oven pamahdettua kiinni kuului sihahdus "MISTÄ SÄ TON BONGASIT?" "Se oikeastaan löysi mut. Ja ensin mä en oikeen edes halunnut tutustua siihen ja väitin että olin muuttamassa Marsiin". Jenni hymyili jotenkin siihen tyyliin, että seuraavat sanat olis ollut "Heli, sä oot tyhmä" tai kuin olisi ollut aikeissa heittää muakin jollakin Jolly-hyytelön tapaisella iljettävällä aineella. "Noh, saanko mä pisteet.. tai siis se?" "Joo, saa" "Niinpä, on se nyt ainakin sata kertaa parempi kuin Reino".

Puheltiin vähän sekavia ja lopulta mun oli pakko lähteä, halattiin kaksi kertaa niinkuin aina meidän tapauksessa. Painelin pois pihasta omalleni päin vastaanotto kompanijan kanssa. Karistelin pikkusiskoja kintereiltäni varmaankin lähemmäs puolituntia, kunnes lopulta olisin voinut tarrata sitä kädestä ja vetää pois pihasta, sen sijaan lähdin itse kävelemään edeltä. Jouduin käännyttää vielä kerran nuo kaksi uteliasta alaikäistä autolle päin, ihan pikkuinen hetki omaa rauhaa olisi voinut olla pelkkää luksusta tässä tapauksessa. Selitin, kuinka se oli varmasti järkyttynyt musta ja etten ollut yhtään sellainen niinku kuvissa vaikkei niitä ollut edes muokattu, ne oli vain otettu edullisesta kulmasta. Käsi kietoutui ympäri kun käveltiin takaisin päin kämpälle "En mä tuomitse ihmisiä ulkonäön, vaan luonteen perusteella" (Eli olen ruma, aivoni suomensivat). Vetäisin itseni voimattomasti, mutta terävästi pois kainalosta kääntyen kuitenkin hymyilemään tuolle Isolle kiltille jätilleni. Saavuimme autoille hieman liian pian:
"Mä haluan kyllä vielä halata sua ennen kuin lähdet" vaadin.
"Noh, tuus tänne! Ootpas sä tosiaan pieni" se valitti leikillään.

Aamullinen tekstiviesti rumba oli aluksi pilata päiväni:
"Mietin että olis kiva viettää viikonloppu siellä sun kanssa. Mä sain kuulla, että meille tulee lauvantaina vieraita ja että mun pitäis olla silloin kotona.."
"Aa, harmillista.. No ei sille voi sitten mitään. Eiköhän mekin nähdä joku toinen kerta"
"Anteeksi ja tottakai haluan nähdä. Kirosin äiteelle kun ei aijemmin puhunut mitään mulle"
"Ei se mitään. Oon tottakai pettynyt ja mököttäisin mieluusti loppu viikon maaten kuin kuollut lahna sängyn pohjalla, mutta eihän sellasesta tulis mitään. Ja loppujen lopuksi mäkin oon vaan yks vieras ihminen muiden joukossa, joten mun täytyy kyllä ymmärtää"
"Anteeks hirveesti ja paljo mieluusti tulisin sun luokse, mutta nämä on niitä pakollisia sukulaisia. Mä korvaan tämän sulle jotenkin"
"Sovitaan sitten niin. Eikä tuo nyt niin ylitsepääsemätön pettymys ollut. Oon vaan yliherkkä myös muutoksille, mutta voisin käyttää lauantain vaikkapa Inkerin luona opettelemassa sun lahjan tekoa..."
"Joo, mutta älä muhun liikaa aikaas urhaa ja nythän sä voit käydä vaikka Juankoskella. Mitä sä haluat hyvitykseksi?"
"Sähän voit koittaa keksiä sen ihan itse. :) En oikein osaa sanoa vielä, laitan viestiä jos tulee jotain mieleen tän päivän aikana. ;) Niin no se Juankoski taitaa jäädä, äiti sano että mun täytyy luultavasti mennä Seinäjoelle siivoamaan."
"Ookei. Menekkö sunnuntaina? Ajattelin ettö jos selviän reissusta sopiviin aikoihin, niin voisin poiketa. On mulla muutama idea ;-)"
"Johan piristi ;)"
Lopulta sekin kuitenkin kääntyi hyväksi ja olin tarpeeksi pirteä hymyilläkseni omalle typeryydelleni, miten saatoin jo epäillä ettei se tykkää musta, kuka muka keksisi yllätyksiä sellaiselle, josta ei pidä.