Rakkaus. Mitä se on? Se on ääretön taikavoima, joka kantaa yli pahimpienkin aikojen. Se on lumous, joka antaa siivet ja kestää iskut. Se ei välitä muiden mielipiteistä ja kestää kaiken. Ja niin renki rakastuu ruhtinattareen ja piikatyttö keisariin... Ei sentään. Se on kipua, kyyneliä ja verta. Tämä on todellista rakkautta. Hän lähettää sinulle viestin ja pyytää lenkille, sinä kerrot ettet tosiaan tekisi mitään muuta niin mielelläsi kuin lähtisi lenkille kovassa pakkasessa juuri hänen kanssaan. Kävelette, tähtien hohtaessa yllänne, lähekkäin kuin jonkin magneetin vetämänä ja kätenne osuvat vahingossa yhteen. Sinä haluaist tarrautua siihen käteen, sinä haluaisit jäädä siihen tunteeseen. Te olette jälleen kuin ennen, vain te kaksi. Ikä eroa neljä vuotta ja risat, se ei haittaa. Olette samalla aaltopituudella. Ymmärsitte toisianne puolesta sanasta jo silloin kun muutit äitisi kanssa pikkuiselle kyläpahaselle, sinun ollessa vain reilut kaksi vuotta. Vaikka hän ei ole pitänyt sinuun vuosiin minkäänlaista yhteyttä, ette tunne minkäänlaista etääntymistä. Nauratte, puhutte vanhoista hyvistä ajoista, vaikka olette molemmat vielä niin kovin nuoria. Jatkatte kävelyä, hän kertoilee sinulle elämästään. Hän kertoo sinulle mitä tapahtui vuosina, kun ette puhuneet toisillenne, mitä tapahtui sen jälkeen, kun hän ei enää saapunutkaan toppahaalareissaa keittiönne pöydän ääreen istumaan "Mä haluaisin kahvia ja kaks sokeria". Sinä saat sanottua, että se loukkasi sinua. Että sinä ymmärrät täysin, ettei silloin voinut vähempää kiinnostaa pikkutyttö, joka juoksi vihreät sukkahousut jalassa perässäsi pitkin tietä huutaen niin kovaa kuin kurkusta lähti "SÄ SAAT MAKSAA TÄN MULLE; SÄ SAAT MAKSAA JOS LÄHDET!!". Hän kääntyi katsomaan sinuun nauraen "Haha... Heli, äitis huutaa sua, mene kotiin, sä palellut. Palaillaan joskus!" ja sitten hän ajaa pois oranssilla maastopyörällään. Sinä katsot perään turhautuneena ja vajoat polvillesi maahan, sydäntä kirpaisee, mutta uskottelet itsellesi että vielä hän palaa, vielä joskus unelmasi ovat totta.

Kuluu päiviä, ehkä viikkoja. Kuukausiakin. Action man makaa lattialla puolipukeissa Cindyn vieressä. Cindyn käsi oli kovakouraisesti amputoitu ätisi toimesta, mutta Action man rakasti häntä silti ja piti Cindyä kauneimpana barbina koko maailmassa. Katsot muovisia olentoja kateellisena, ja ihmeissäsi. Sinun Action manisi ei palaa, vaikka sinä odotat. Istut keittiössä ikkunan vieressä ja tuijotat nenä kiinni ikkunassa. Kun hän ei ilmesty otat pikkusiskosi mukaan leikkiin vakuutellen itsellesi 'huomenna hän tulee'. Niin tuleekin. Hän tulee ja menette ulos leikkimään. Hän ottaa sinut syliin ja heittää lumihankeen. Sinä ryömit pois ja ylös päästyäsi juokset kädet punaisissa lapasissa nyrkkiin puristettuna ja tönäiset häntä. Hän ei hievahdakkaan, vaan sieppaa sinut taas syliin, pyörittää ja heittää hankeen. Teillä on todella hauskaa. Keksitte oman leikin siitä, että pitää mennä piiloon kun auto ajaa ohi tiellä. Hyppäätte molemmat vatsallenne hankeen ties kuinka monta kertaa. Puhutte aaveista, hän väittää pokkana, että hänkin on aave. Sinua alkaa pelottaa, olethan vasta lapsi, uskot häntä, jollain tavalla. Lopulta uskot itsekkin olevasi aave ja jos et ole sitä, niin ainakin sinä haluaisit olla. Sattuuko kuolema, ensimmäinen itsetuhoinen ajatus tupsahtaa päähäsi ja lapsi hyvä, sinä olet vasta toisella luokalla...
Muistata kaiken kuin se olisi tapahtunut aivan hetki sitten kakkakäärmeen, lasinsirun jalassa, metsän, valkoisen mopon, typerät yritykset suudella häntä, jäätelöt, hiihtoretket.

Lenkki on lopuillaan, tuossa on hänen kotinsa. "Pitäiskö mun tulla tuo mäki vielä ylös?" hän kysyy, kuulostaa siltä ettei hän haluaisi lähteä vielä ja jättää sinua tänne, pimeään. "Voitha sä tulla, mutta en mä sua ala väkisin kiskomaan" vastaat äänesi kuulostaa todella pirteältä, et muista sitä kuinka hän sanoi muuttavansa Lontooseen.. Niin kihlattunsa kanssa, ei sinun, eikä edes yksin, vaan toisen naisen kanssa. Unohdat sen täysin, unohdat myös naisen joka istuu hänen kotonaan selkä kipeänä ja odottaa häntä lenkiltä kotiin. Puhutte larppaamisesta, siitä kuinka se olisi mahtavaa. Siitä miten hienoa olisi perustaa pikkukylälle taverna, keski-aikainen taverna, jossa olisi tuli takassa ja joka syksy järjestettäisiin iso liveroolipeli. Se olisi mahtavaa. Suunnittelette jo hahmoja ja nauratte pikkuserkullesi, joka haluaisi varmasti olla kenraali tai keisari ja määrätä kaikki pelin säännöt. Katseenne kohtaa hetken ajan. Kun katsot häntä silmiin ja tunnet sietämätöntä halua itkeä onnesta ja takertua kiinni. Halata pitkään, lujaa ja pitää ikuisesti kiinni, forever and ever.  Et tee sitä, ethän voisi. Tiedät, ettet koskaan tule rakastamaan ketään samalla tavalla mutta... Samalla tiedät, että kohta hän lähtee, hän menee kotiinsa ja... Niin, mitä hän tekee? Hän riisuu kenkänsä, takkinsa ja piponsa. Hän tervehtii iloisesti äitään ja kihlattuaan, joka saapuu kyselemään oliko lenkillä hauskaa. He jatkavat elämäänsä, hän jatkaa elämäänsä. Hän ei tiedä tunteistasi mitään.

Sinä palaat sisälle ja hymyilet kaikille aurinkoisesti, vaikkei se ole lainkaan tapaistasi. Kerrot äidillesi iloisena miten tyytyväinen olet itseesi kun jaksoit kaikesta huolimatta lähteä lenkille. Avaat TVn, sieltä tulee Moulin Rouge! olet pääparille kateellinen, hehän saavat toisensa, eikö totta. Sinun tarinasi ei pääty niin. Jätät TVn auki ja menet koneelle, siellä onnelliset loput eivät sinua saavuta, siellä kukaan ei nää kyyneleitäsi, ei oikeasti. Kysyt pikkusiskoltasi ohimennen "Miksi minun täytyy olla aina se, joka rakastuu juuri siihen ihmiseen, jota ei voisi koskaan saada?". Siskosi ohittaa kysymyksen, mutta kysyy omituisen salaperäisesti "Oliko lenkillä kivaa? Mistä te puhuitte?". "Oli aivan mahtavaa, me mennään huomenna uudestaan. Ja me nyt puhuttiin ihan kaikesta, en usko että sä välttämättä tiedät niistä jutuista tai että sua kiinnostaisi". Kirjaudut sisään blogiisi ja kirjoitat otsikon It's only pain, tears and blood. Kirjoitat ensimmäisen kappaleen ja sen jälkeen pyyhit otsikon pois. Kirjoitat kenttään uuden otsikon. Se kuvailee tätä paremmin, se kertoo ystävillesi salaisuuden jota et heille koskaan kertonut, se kertoo sinusta kaiken: Salaisuus, jonka varjeleminen voi viedä kokonaisen sielun.