Pala palalta, sana sanalta 
riisut multa toivoni haalistuneen 
siivet auenneet, langat irronneet
kaiken rikki repien mulle sanot sen

Yleensä en joudu saamaan kiukun kyyneleitä silmiini lukiessani sitä tekstiä. Se on niin kaunista ja runollista, ettei sitä voi kuin ihailla ja ehkä kyynelehtiä onnesta. Onnesta, joka tulee siitä kun saa tuntea ihmisen, joka kirjoittaa noin kauniisti. Jolla on kaunis hymy, kaunis ääni ja kaunis nauru. Olet kokonaisuutena niin kaunis, että nauran omalla epätäydellisyydelleni ja harkitsen raaputtavani ihoni rikki sheivausterällä ja repiväni hiukset yksitellen irti. Vaikeutat asiaa tekemällä minulle täysin selväksi sopivin väliajoin, ettet tuota edellistä minulta sallisi.

Kuitenkin satutan itseäni takiasi. Silloin kun ajattelen, ettei tuo sähkön sininen ja veren punainen sekoitus ole minun tai minua varten. Ei sillä oikeastaan ole väliä omistanko sinua, en ole koskaan kokenut omistavani. Silloinkin kun halusit olla siinä, rikoit normaalien suhteiden rajoja. Et edes vaivautunut pyytämään anteeksi. Olin kai jotenkin herkässä iässä tai sitten olit vain niin korkea-arvoinen olento jo silloin, että annoin sinulle joka ainoan jutun anteeksi, vaikket sitä edes pyytänyt. Nyt kun olen tätä myöhemmin miettinyt, niin olenko täysin väärässä jos väitän sinun vain halunneen päästä minusta eroon?

Sinä et ole yhtään sen viisaampi kuin minäkään. Yrität pitää minut elossa, vaikka se ei varmasti ole kovin helppoa. Et ole minun ja mikä pahinta, minä en ole sinun. Ainahan sinä voit vannoa toisin... Tekisi mieli vain kiukutella sinulle ja huutaa, että sinähän lupasit, lupasit saatana ettet päästä irti ja on kuule helvetin turhaa sitä kättä enää ojentaa kun makaan jo rotkon pohjalla! Välillämme on kuitenkin ikuinen 'mutta'. Se on omaa keksintöäni, minun, hullun. Tämä 'mutta', jonka kehitin pitämään sinut luonani on kääntynyt minua vastaan. Tai tarkemmin sanottuna me käänsimme sen yhdessä minua vastaan, kehitellessämme tunteille sääntöjä ja oikein-väärin määritelmiä. Joskus sen kanssa on helppo elää: 'mutta'-henkilö silittelee hiuksiani ja kuiskailee suloisia sanoja, juoksentelee kaupoissa hyllyjen välissä typerästi hippaa kuin pienet lapset ja jos hyvin sattuu, halaa (mutta se tuntui kylmältä ja kun nyt kirjoitan tämän, niin pelkkä ajatuskin itkettää. Olen halannut sinua kaksi kertaa koko elämäni aikana ja se toinen todellakin oli kylmä ja mitään sanomaton). Joskus taas joudun jäädä pois koulusta, että voin itkeä kotona ja harkita poistavani numerosi väliaikaisesti puhelimen muistista. Ajattelen 'Se on parhaaksesi, en vahingossakaan kerro kuinka vieläkin satutat minua ja miten kaikki jäi hyvin hyvin sameaksi, minulle'

Aloitin soittaa pianolla kappaletta. Se oli ainoa kaunis kappale jonka osasin kokonaan ulkoa. Rakastin sen sanoja ja olin aikonut soittaa sen sinulle viime kesänä, kun kysyit miksen soittaisi enempää. Oli typerää kuulla se sunnuntaina Talentissa, vaikka Iinalla kaunis ääni onkin. Olisin halunnut omia ne kauniit nuotit, sinun laulusi, elokuvasta Bella ja Sebastian.

Maailmaan, mä avaraan,
jos mennä voisin vaeltamaan
ja voisin nähdä kaiken sen,
myös paikankin niin lämpöisen.
Mikä ohjaa kohtaloa?
Mikä on ollut ainiaan?
Maailmaan, niin avaraan
jos mennä voisin vaeltamaan
ja voisin nähdä kaiken sen,
mi viepi ihmisen onnehen.

Kaihoten nyt katselen,
kun lentää tuolla lintu pienoinen,
se nousta korkealle saa
ja näkee kauniin, kauniin maan.
Täällä nurmet, metsät vihannoi,
puut vetten pintaan heijastua voi.
Miksi jäisin ikävään,
kun lintu siivin lähtee lentämään?
Mä lapsi maanhan olen vain
ja täällä tehtäväni sain.