I can smell my defeat
I can tell it's on repeat
It’s in slow-motion in my head
Your devotion soon be dead

Can't recall, I can't rejoice
It’s not at all like I had a choice
Played with fire, now I burn
'cause my desire didn't let me turn
My desire didn't let me turn

I'm going down
Can't pretend, it's gonna end
It's all around
Takes my soul beyond control
I'm going down

I got lost, I got refused
I can't trust since I'd been used
Should have felt it from the start
But I melted with my heart

So I stayed, defied the ache
And I paid for your mistakes
I'll retire with the facts I've learned:
My desire never lets me turn

 

A fine day for forget. :))

Jos aikoo unohtaa täytyy ensin muistaa... Mutta kun en muista mitään. Muistan vain, että musta tuntuu siltä kuin ihmiset ei näkis enää muutakan valheita jotka pulpahtelee tyhjästä pintaan. Mistä nämä kaikki tulevat? En kestä, en jaksa kantaa tätä yksin. Työnnän puolet vauhdilla ainoan luottoni syliin. Hän naurahtaa, ajattelee varmaan että kestipäs kauan sullakin tajuta, että näin kävis joka tapauksessa. Hymyilen takaisin ja sanon, että olisihan minun pitänyt tietää, anteeksi kun hylkäsin sinut yli vuodeksi, anteeksi etten tiennyt kuka minulta sen puukon kädestä otti, anteeksi kun en muistanut että sinä et koskaan jättäisi minua yksin. Anna anteeksi. Ja sinä annoit, vaikkei sulla kuulemma olis ollu mitään syytä vaatia multa anteeksi pyyntö. Minä... minä rakastan sinua.

On kamalaa, jos ensin annetaan mahdollisuus, että saa antaa kaiken kantamansa pois, jotta vain pysyisi linjalla, eikä kaatuisi matkalla ojaan, sitten sulle sanotaan että sori, nyt loppu mun muulin osa ja pamautetaan kaksin verroin kantamuksia takaisin. Taivuin sen kaiken alla, mutta päälle heitettiin kasa kiviä. "Sinä sanoit näin ja näin". Niin sanoin, mutta en tarkoittanut. En todellakaan, enkä ymmärrä miksi joku jatkuvasti luulee niin. Ja sitten valittaa kuinka MINÄ teen tästä ison jutun. ANTEEKSI NYT VAIN, SUOMESSA ON SELLAINEN PIKKU JUTTU KUIN SANANVAPAUS. Luulis ett aikuiset ihmiset sen tietää, mutta mikä minä olen vaatimaan teiltä selityksiä. Ettehän tekään kuuntele omiani. Joko sanotte ettette puutu tai kopautatte sormille ja käskette olla hiljaa.

Sinäkin, miten sinä voit. Enkö ole sinulle sanonut, että sinua minä tässä maailmassa eniten rakastan ja suorastaan palvon. Enkö ole ollut tarpeeksi hyvä, enkö? En kai sitten. Anna anteeksi, minä en pysty parempaan. Ja jos tämä päättyy, niin voisit edes sanoa, etkä tehdä näin helvetin rumasti. Kiduttaa siihen tilaan, missä olen jo kahdesti käynyt. Kiusaisit jotain muuta! Olen liian herkkä ihminen leikkimään sun kanssa Barbien ja Skipperin kriisiä. Sitä se on kaikki. Leikkimistä ja sitten sitä nauretaan kun toinen osapuoli olikin tosissaan. Tällä kertaa mä sain sen naurajan osan, mutta miten minä sen otin? Aloin kertoa totuttaa, ja nyt olen tässä. Olisi varmaan pitänyt tokaista sulle pokalla, että niinhan sä teet ja nauraa päälle. Se olisi ollut valetta ja vihaan valehtelua, vihaan kun totuus on se huonompi tie. Aina minulle on toitotettu, että on helpompaa sanoa mikä on totta kuin vetää överiksi tai tehdä valkoinen valhe. Paskaa.

Kaikki mitä mulle on opetettu on pikkuhiljaa hajonnut palasiksi, eikä mulla ole taaskaan mitään käsitystä mistä tulin, missä olen ja minne päin pitäisi lähteä. Anteeksi, mitä me teemme sillä sanalla? Sanalla jolla ei ole merkitystä, sanalla jota olen käyttänyt liikaa, väärin. Olen anteeksipyyntöholisti ja huumeeni on anteeksi anto. Riippuvuuteni on niin vakava, että minun on saatava sitä ainetta, minun on saatava anteeksi. Sitten vasta voin todella olla oma itseni. Nyt vain valitan kaikille, kuinka paska olenkaan ja kuinka minun pitäisi kuolla. Kuka tämän todella sai aikaan? En minä tätä halunnut! Lopettakaa, lopettakaa, lopettakaa!! Tämä on tosissaan pahempaa, kuin se noitana polttaminen. Tämä on pahempaa, kuin tajuta tappaneensa uhanalainene matelia. Tämä on jotain sellaista, mitä minä en kestä.

Elämäni alkaa olla sitä pintaliitoa, jota niin pakenin. En halunnut tulla muiden kaltaiseksi. Nyt olen juuri niinkuin kaikki muutkin, maku joka ei säväytä, tuoksu jota kaikki edustavat. Nauran niille kaikkein typerimmille jutuille, niille joille kaltaiseni nauravat. Höpötän turhista asioista ja paasaan ympäristöstä, ihan niinkuin ennen. Vaikka kaikki on muuttunut. Mun maailman paras ja rakkain ystävä on poissa mun luota, mä en voi vaan tulla kouluun ja juosta halaamaan sitä itkien. Ei, mulla ei ole nyt mahdollisuutta itkeä. Ihan niinkuin erotessa, pidättelen kyyneleitä ja yritän hymyillä mahdollisimman paljon ajatella vain sitä mikä on sillä hetkellä nenä edessä, edes yrittää nauraa. Etteivät ne ajattelisi, minun olevan hullu lapsi. Mitä väliä silläkään on? Jos ensin yritän kuulua joukkoon, sitten tulen että arvatkaas mä olen erilainen nuori, bisse ja hippi ja kaikkea mistä te ette pidä. Sitten saavutan erilaisuuden ja uskallan vihdoin nauraa. Herran jumala, se oli ensimmäinen kerta kun mä nauroin aidosti! Ja sitä säikähdetään ja ollaan loppuaika ihan hiljaa, räjäyttäen sitten naamalle sanoja. Ja kuulkaas, ne sitä aitoa paskaa oli. Mutta ei ole liian myöhäistä, vielä mä ehdin tyhjätä tän tekstikentän, vielä mulla on se ainoa mahdollisuus sovitukseen 'hiljaa oleminen'. Mutta minä huudan, Jumala, huudan niin kovaa että kuolleetkin heräävät. Joko uskot minua tai et usko ja pidät kamalana ihmisenä loppu ikäsi. Ei, ei oikeastaan liikuta enää paskaakaan. Jos pidät mua näin arvottomana, ehkei munkaan pitäisi arvostaa, mitään.

Silti, mä pyydän, ottakaa mut syliin. Pitäkää musta vain kiinni. Mä oon väsynyt olemaan olemassa ja mä en haluakkaan olla, jos tää kerran on näin paskaa koko loppu ajan. Miksei kaikki vois vaan unohtaa? Jos oisin sanonut Saralle, että Jenni aivopesee mua kattomaan yaoita, se olis varmaan sanonu ett HYYYVÄÄÄ ja asia olis ollu sillä selvä. Seuraavana päivänä kaikki olis nauranu koko jutulle. Mä en pidä mitään niin vakavana kuin mitä musta vois kuvitella, nauran itselleni ja uskokaa tai älkää, kun mä vaan pystyn nauran myös kaikille muille. Hah, kaikesta on todellakin tehtävä up-up-up juttu, eikä tämä tule olemaan viimeinen kerta tai viimein ihminen.

Ja kun pimeys tuli, se tuli nopeaan
Linnut nousi taivaalle huutamaan
Mä meinasin itkuun purskahtaa
Käviks tässä sittenkin näin
Me puhuttiin
Mitä jos me jäädään pimeään
Hervottomina hetkeen värisemään
Jäänteiksi maailmaan jäähtyvään
Tuijottamaan ylöspäin

Kiitos, kun jaksoitte vaivautua lukemaan ja anteeksi äpitys (ja anteeksi että lainaan siskoni sanoja). Eläkäähän ylpeinä itsestänne ja puhukaa, ennen kuin asiat paisuu. Ja ennen kaikkea, naurakaa! Naurakaa kaikelle; erehdyksille, valheille, ongelmille. Naurakaa kuolemalle päin naamaa, olkaa rohkeita. Aina on oikeasti joku, koskaan ette oo yksi. Mulla oli teknoenkelini, sama tyttö joka väittää ettei osaa lohduttaa. Kuule muru, se johtuu lähinnä siitä, että ihmisten luokse on vaikea mennä kun ne on surullisia, ei koskaan voi tietää haluuko ne olla yksin. Mutta kyllä tääkin tekniikka toimii; minä tyngen omatoimisesti sun luokse, että sä voit kiskoa suupieliä niin kauan, että hymy palaa kasvoilleni kauniimpana kuin ennen.