KESÄ 2011: Nitta hiljensi vauhtia, kuin sanoakseen jotain tärkeää. Sitten hän ajoi pysäkille ja jäi tuijottamaan eteensä. "Sirikulta, minä oon edelleen sitä mieltä, että kyllä tää kaikki oli sen arvoista. En kadu sekuntiakaan, ethän säkään viitsis enää?" Siri hymyili, koska tiesi, että tällä kertaa Nitta oli oikeassa! Eikä edes valehdellut, tai kaunistellut totuutta. Siri sulki silmänsä ja kuunteli tietä renkaiden alla. Viimeinen kesä, hänelle itselleen omistettu ihana kesä, se oli nyt peruuttamattomasti ohi. Mutta ei se tuntunut Siristä ollenkaan niin pahalta kuin hän oli luullut. Oikeastaan oli mukavaa, kun tiesi, että nyt, nyt voidaan rauhoittua. Nittalla oli jo selvät sävelet oman tulevaisuutensa kanssa: hän asettuisi ja perustaisi oman liikeen. Siri oli hirmuisen ylpeä koko pikkutytön olemuksellaan Nittasta ja siitä että koko juttu oli lopussa ja selvitetty. Kumpikaan ei ollut katkera. Kaikki oli hyvin. Siri vajosi yhä syvemmälle uniinsa, jossa sai taas katsella sitä samaa unta, jota oli nähnyt yläasteen alusta asti "kaksi lasta ja oma ukko". Siri tuhisi ja mumisi unissaan jotain joka kuulosti kissanpennun naukumiselta. Nitta painoi kaasua hymyillen ja vilkaisi rauhallisesti nukkuvaa Siriä tyytyväisenä.

Kymmenen vuotta myöhemmin:

Ajatukset poukkoiluvat hervottomina mielessäni menneisyyden haltioiden lailla lopettaessani tarinaa "...Eikä se tosiaan ollut kuin yhden sateenkaaren pää, ainahan löytyy uusia". Yritin pitää sisälläni kyyneleet, jotka väkisin tynkivät silmiini. Miksi minun pitäisi itkeä, enää? Noomi, viisas kahdeksan-vuotiaani, katsoi minuun vakavoituneena ja kysyi "Missä he ovat nyt, Siri ja Nitta? Mitä heille tapahtui?". Nuorimmainen, neljä vanha rakkaani, Helmi tuijotti ulos avoimesta ovesta, kuin olisi ollut samalla aaltopituudella kanssani. Yskäisin tukahduttaakseni naurun, joka pulppusi ulos Helmin pikkuvanhan olemuksen ja tiukan katseen takia. Otin lapsen syliini ja kävelin ikkunan luo. Ikkunaan oli kiinnitetty silkkipaperikukkia ja seinällä sen vieressä olivat sikin sokin ja hujan hajan sijoitellut sormivärimaalaukset ja muutama lyijykynäteos. Joissakin luki Helmin tuhruisella käsialalla omistuskirjoitus ÄI-TI-LLE. Katsoin ikkunasta, ensin tyhjyyteen pitääkseni kyyneleet sisälläni, sitten kadun toiselle puolelle. Ethän sinä ollut kieltänyt minua kertomasta satuja, ethän Nitta. Samassa vastapuolen liikkeen ikkunaan ilmestyi tuttu aurinkoinen ihminen, hymy levisi molempien kasvoille katseen kohdatessa.

Jotkut salaisuudet näyttävät paremmilta, kun ne jäävät ikuisiksi arvoituksiksi. Luopuminen on aina vaikeaa, joskus vielä erityisen kipeää, mutta jonain päivänä sitä vain herää huomaamaan, kuinka paljon parempi on juuri näin...

"Lähempänä kuin uskottekaan", kuiskasin ja vilkutin sinulle iloisesti. Helmikin vilkutti ja sinä hymyilit takaisin kadoten sitten töihisi. Puhelin pöydällä piippasi. Laskin Helmin sylistäni tuolille lukeakseni vietin, jonka odotin saapuneen Noomin opettajalta. Yllätykseni oli suuri, kun en ensin ymmärtänyt katsoa lähettäjää ollenkaan. Tämä nyt oli ihan sairasta tekstiä ja vieläpä opettjalta. Olin jo vastaamassa viestiin, kunnes tajusin ja kääntyessäni katsomaan sinua, näin silmissäni hetken sen Nittan, jona sinut tunsin, yli kymmenen vuotta sitten.