Lähden, tähtien luokse. Kauas pois. Enkä halua, että kyselet perääni. Älä yritä enää pyydellä anteeksi. Sinä vain satutat, kidutat ja teet rumaksi kaiken, joka on koskaan ollut silmissäni kaunista. Älä yritä kääntää asiaa "vain omaksi ongelmakseni" ja väittää, ettet liity tähän mitenkään. Sinä olet aivan niinkuin sellaiset, jotka juoksee pillun perässä pitkin katuja. Sinä tosin juokset sen perässä, että joku koko ajan nostattaisi egoasi ja pitäisi sinua jumalana. Jos sinä vahingossakin päästäisit irti ja jos minä olisin tarpeeksi vahva, luuletko tosiaan että jäisin? Luuletko, että minut on luotu kestämään jatkuvaa Siperiaa ja hetkellistä Veneziaa? Joskus vain tekisi mieli tiputtaa se kivi varpaillesi, sinä laitat minut itkemään, polttamaan, juomaan, huutamaan, haukkumaan, viiltelemään, tuhoamaan, varastamaan, puremaa, raapimaan, lyömään, antautumaan, kuolemaan (melkein)...

"Mä hakkaan sen jätkän!" Elina uhkasi. "Se on tyttö", Jenni korjasi.

Aivan, tarkoittaako se sitä, että olisit turvassa? Muistan, kun sanoit minulle, ettet hakkaa naisia. Tiedätkö, minun on pilattava sinun visiosi: Sinä kyllä hakkaat, ainakin minua, koko ajan. Sanoillasi ja teoillasi. Olen niin pahasti mustelmilla, että vahvinkaan maski ei sitä enää peitä. Ja nyt en ollut yksin, ne näkivät kun hajosin. Ne näkivät kuinka ensin olin iloinen, nauroin ja höpötin lakkaamatta ja heiluin kameran kanssa paikasta toiseen. Ja sitten: yhtäkkiä tuijotan eteeni järkyttyneenä ja karjaisen "MIKÄ VITTU SITÄ VAIVAA?!". Alan hokea ensin hiljaa itsekseni, sitten kovempaa ja lopulta tavallista kovemmalla puheäänellä: mäenitkemäenaioitkeäenitkeen. Mantrani osoittautuu turhaksi, sillä hetkeä myöhemmin nyyhkin nojaten käsiini, taas. Lopetan itkemisen ja yritän rauhoittua.

Pyytelen turhaan Jenniä ulos, kaikki seuraa kuitenkin perässä. En halua järkyttää, en halua, että ne tietää kuinka pilalle olen itseni päästänyt. Lähdemme kävelemään tielle, tunnelma on omalta osaltani suorastaan surkea. Mahtavaa, jos muilla jäi hyvä fiilis illasta. Kun muut tuskailevat sen kanssa lähdemmekö mielummin kävelemään Jyväskylään vai Vaasaan otan laukusta mad bunny -purkkapaketin ja sytkärin. Menen mahdollisimman suojaavasti kyykkyyn lähelle kinosta, sillä on kova tuuli. Otan paketista liiskaantuneen tupakan, kiitän mielessäni että minulla on se, kiitän että joku tietää kuinka vaikeaa elämäni on, tosin ei tiennyt vielä antaessaan.

Sytytän tupakan ja vedän henkeeni niin että sattuu, vedän liikaa, alkaa yskittää. Tukahdutan yskähdykseni ja pyytelen luokseni tulleelta ystävältäni anteeksi. Ja mumisen jotain siitä, että en koskaan halua enää rakastaa ketään. Ojennan tupakan toiselle ystävälleni tai itseasiassa hän nappaa sen sormistani, kun selitän, etten jaksa vetää loppuun. Tyyppi ottaa paljon rankemmin, musta huomaa etten polta kovin usein. En, vain silloin kun vitutus iskee sietämättömäksi. Tai itsemurha-halu. Onhan polttaminenkin itsemurhaa, vain hidasta. Poltan tupakan loppuun, tai ainakin melkein ja liiskaan sen tiehen. Tuhkaa lentää Minnan päälle. Halaan Minnaa, käyttäydyn muutenkin kuin kännissä. Pyytelen anteeksi ja halaan lisää. Minulla on jo parempi olo, olen sillä tavalla vahvempi että pyytelen anteeksi kaikilta etten ole tajunnut kuinka tärkeitä ja todellisia nuo kolme tyttöä minulle ovat. Kukaan heistä ei tunnu olevan tilanteen tasalla. "Mitä sä multa pyydät anteeki?". Sitä, kultaseni, että olen paska ihminen ja että kuvittelin silloin joskus pari vuotta sitten, että minun pitää etsiä kaempaa, ennen kuin joku välittää. Olin väärässä, välittäminen on usein tässä ja nyt, ei siinä mitä sanotaan ääneen vaan siinä että on vain olemassa.