Tämä ei siis ole minkäänlainen itsemurha-jäähyväiskirje. En todellakaan aio tappaa itseäni, enkä ole tosissani koskaan aikonutkaan. Tämä on toivottavasti viimeinen Niina -aiheinen julkaisuni ikinä. Kukaan ei lue samaa paskaa uudelleen ja uudelleen, se olisi masokistista. En tarkoita että Niina olisi paska, päin vastoin. Niina on edelleen ihana, upea ja tekisin mitä vain ollakseni kuin hän vielä jonain päivänä. Tämä oli siis kirjoitettava, koska halusin selvittää ajatuksiani. Kiitos kaikille niille, jotka ovat kestäneet minua tämä typerän surutyön aikana. Ja koska tuota sanaa käytettyäni haluan myös mainita, että Niina ei ole kuollut. Käytän sanaa, koska tunnen menettäneeni ihmisen ilman että hän konkreettisesti olisi poistunut keskuudestamme. Mikäli jaksat lukea olen hyvin otettu, kiitos. Voi mennä taas jonkin aikaa ennen kuin kirjoitan seuraavan merkinnän. Be free to contact me, mikäli on siis jotain kysyttävää: [email protected] Voi myöskin jättää ihan vapaati kommenttia tms. Kiitos kaikille vielä kerran.

Tällä hetkellä on paljon helpompi tehdä lähes kaikkea muuta kuin pysähtyä lukemaan. Tai oikeastaan ihan mitä tahansa muuta. Lukemisesta tulee mieleen Niina. Niina rakasti lukemista ja viulumusiikkia. Se on liika kuin minä.. Meissä oli ja on edelleen uskomattoman paljon samaa. Aivan kuin pitäisi muuttaa itseään unohtaakseen joku aivan toinen, mutta samalla kai unohtaisin itseni. En oikein osaa kuvailla teille, mitä haluan juuri nyt. En haluaisi olla minä, enkä haluaisi ajatella; muistaa. Niina sanoi että olen sen oma pieni keijukainen, haluan että joku sanoo niin ja todella tarkoittaa sitä. En halua muistaa, että Niina todella on ainoa ihminen joka on pitänyt minua sylissä niin vähän aikaa sitten tai että hän on ainoa ihminen jonka halaus tuntuu selkäytimessä ja kylkiluissa. Ei, en myöskään halua olla ilma isosisko. Mutta en todellakaan halua mitään tyhmää uutta. Oikeastaan käsitteenä Niinaseni, sinä et satu enää mihinkään. Olet vain tyhjiö jossain todella syvällä sisällä. Minua surettaa, koska on niin paljon asioita ja muistoja joita aika ei voi koskaan pyyhkiä pois..

Toisaalta, ehkä on parempi näin. Se millaisena pidin sinua olisi rikkonut minut ja muut ystävyyssuhteeni vähä vähältä. Typerää, että tämäkin tapa on yhteinen. Vaihtaa yhtäkkiä persoonaa, enhän minä tiedä luetko tätä. Uskon sinun lukevan, sisko. Pidin sinua melkein jumalana, itseasiassa nimenomaan jumalana. En äitinä niinkuin eräs väitti, vaan jumalana. Aloin hiljalleen uskoa, että muut olivat turhia, kun minulla oli Niina. Niina joka piti kaikesta huolta ja sanoi, miten asiat piti hoitaa niin, että ne sujuivat oikein. Kuihdutin suhteeni Ilonaan melkein näännyksiin, onneksi, kiitos Ilonan ymmärtäväisyyden, se on vielä korjattavissa. Kivitin myös Jennin sietokykyä. Tuo sisko, jota niin kovasti rakastin, tuntui ottavan koko tilan sielussani tahtomattaankin. Tila alkoi käydä hyvin ahtaaksi, sisälläni alkoi revetä hitaasti jotain hyvin ainutlaatuista ja tärkeää.

PAM!! Nyt kävi näin. En edes tiedä miten kävi, se vain kävi. Aluksi olin hämmentynyt, sitten järkyttynyt ja itkuinen, vihainen ja lopulta en enää tuntenut mitään. "Se on kusipää" joku sanoi. Ei sinusta, ne tarkoittivat Jonttua. Ei, en ole samaa mieltä. Eivät ne tunne koko ihmistä, enhän minäkään tunne kunnolla. Sinua suojeltiin ja se oli oikeutettua. Kuka suojeli minua? Ei kukaan? Väärin. Minä itse. Väänsin tuon painon pois käsivarsiltani, tietäen sen olevan kaikkea muuta kuin kannattavaa. Sillä hetkellä se oli välttämätöntä, en olisi kestänyt sekuntiakaan pidempään. Silloin, tiedäthä, silloin luulin että tästä tulisi vielä jotenkin selkeää. Että voitaisiin kohta palata normaaliin. Olin niin väärässä ja pyydän anteeksi sitä. Ei, niin ei todellakaan kannata tehdä. Kaikki muut vaihtoehdot ovat varteen otettavia, mutta normaaliin ja vanhaan palaamisessa ei olisi mitään järkeä. Nyt minä tiedän sen. Olisinpa ollut tarpeeksi vahva. Kiitos kun olit siinä, sisko.

P.S. JOS OIKEINKIRJOITUKSESSA ON ONGELMIA, NIIN SIITÄ EI TARVITSE ILMOITTAA. KIITOS. ♥