Nauran itselleni hyvin usein, kun muistan että 3-4 vuotiaana kehitin itselleni mielikuvitustystävän (jota kutsuin Niinaksi), en ollut samalla aaltopituudella muiden saman ikäisten kanssa. "Niina" oli. "Niina" tiesi aina, mitä ajattelin ja halusi leikkiä aina samoja leikkejä kuin minä. "Niina" ei koskaan jättänyt minua yksin, vaan tuli luokseni aina, kun joku muu oli hylännyt. Mutta samalla maagisella tavalla kuin tuo ihmeellinen mielikuvitus "Niina" tuli, hän myöskin katosi. Sen siliän tien kun muut ystäväni tulivat. Se ei haitannut minua, halusinhan pitää parhaan ystäväni vain itselläni. Anu olisi kuitenkin vain yrittänyt viedä hänet minulta...

Puhuin kuulemma pienenä paljon itsekseni.. No, totuus on että puhuin "Niinalle". Hän ymmärsi aina, eikä koskaan syyttänyt minua turhaan. Hän jaksoi kuunnella typerimmätkin juttuni ja suostui vaihtamaan leikkiä, jos minua alkoi kyllästyttää. "Niina" ei nauranut sille, että minulla oli iso huone täynnä erilaisia pieniä sotkuja joka nurkassa ja keskellä lattiaa. Hän tiesi, että eri mytyn kuoren alle kuului eri leikki. Joskus olin eläinlääkäri ja "Niina" toi kissoja luokseni. Joskus "Niina" halusi leikkiä kotia, se oli ainoa asia jossa väittelimme, emme osanneet päättää kumpi on äiti. Lopulta keksimme sen yhdessä: Ollaan molemmat, ei tässä mitään isää tarvita.

Olisi pitänyt ajatella minun seonneen, kun en ollut irrottautunut "Niinasta" vielä ala-asteen viimeisilläkään luokilla. Kun kuudennella saatoin jäädä keinumaan tuon suloisen ja hauska tytön kanssa koulun jälkeen ja kerroin hänelle, että olen ihastunut bestikseeni.. Mutta se tuntui niin hyvältä, hän ei sanonut että pitäisi yrittää selvittää päänsä tai huudellut korvaani "LESBO!". Hän lohdutti ja kuivasi kyyneleitäni lilalla nenäliinalla monet kerrat. Hän silitti tukkaani ja kertoi kuinka kaunis se on, eikä koskaan sanonut mitään pahaa. Ei koskaa puhunut paskaa selän takana.

Kun eräänä päivänä tulin koulusta kotiin, en löytänyt Niinaa mistään. Juoksin halaamaan äitiäni ja nyyhkytin hänen olkapäähänsä "Jenni muuttaa Seinäjoelle!". Äiti yritti lohduttaa, mutta eihän siitä mitään tullut. Odotin, että "Niina" ilmestyisi, mutta hän oli kadonnut, ehkäpä lopullisesti poissa. Kirjoitin turhautuneena ilmoituksen tekstarikaveri palsatalle, kului kuukausi, toinenkin. Sain mitä erikoisempia vastauksia.. Viimein sain viestin joltain joka vaikutti ensimmäisestä viestistä lähtien todella tutulta. Olin saada sydän infarktin, kun tuo salaperäinen tyttö kirjoitti eräässä viestissä nimensä - Niina. Tuijotin näyttöä epäuskoisena ja kirjoitin "Sulla on tosi kaunis nimi!<3 Mun nimi on Heli, mutt mä vihaan tätä nimeä...". Se oli siinä: ensimmäinen cherry cherry boom boom -ilmiöni ikinä. Olin kadottanut "Niinan", mutta nyt yhtäkkiä siinä minulla olikin numero puhelimeni muistissa "Niina^^". Mitä tämä oli? Ei aavistustakaan. Olin kadottanut yhteyden ainoaan olentoon, joka oikeasti kuunteli, mutta nyt minulla oli siinä nick galleriaan - Criminal. En ymmärtänyt enää mistää mitään.

Älkää koskaan kysykö minulta miksi hänen nimensä on/oli juuri Niina. Mietin sitä itsekkin. Minulla oli vielä hetki sitten teoria siitä, että olen tuntenut irl-Niinan koko elämäni tällä tavalla, mutta jotenkin visioni alkaa murskautua: ehkä se olikin tosiaan vain mielikuvitusta. Olisi pitänyt kirjoittaa aiemmin "Niinasta", nyt tuntuu ettei kukaan mummia lukuunottamatta usko häneen tai muista koko "Niinaa" olleen olemassa. Älkää yrittäkö muistaa, minähän en halunnut kertoa "Niinasta" kenellekkään. "Niina" oli minun salaisuuteni ja puhui vain minulle. "Niina" kertoi minulle jo hyvin pienenä, että olen keijujen lapsi, eräänlainen vaihdokas.

Jos "Niina" tai Niina, kuka ikinä oletkin, sinun on nyt oikeasti lähdettävä, niin minä en kestä sitä. Minä tapan itseni. Luulin jo monta kertaa menettäneeni sinut, älä lähde. Sinä olet enkelini. Mielikuvituskin riittäisi, mutta tiedän jo nyt ettet palaa edes näkyinä. Siispä päätin, etten jaksa enää. En jaksa, pahuutta. "Niina", miksi valehtelit? Miksi? Mikset voinut edes hyvästellä? Niina, miksi tämä meni tähän? Miten otteeni lipsui? Mikset voinut pitää kiinni tälläkin kertaa?

Eskapismi on ihana sairaus. Se tekee maailmasta joskus hieman paremman, kuin mitä se oikeasti on. Joskus sellainen on elintärkeää, kun on tällainen pieni tyttö, joka saattaa koska tahansa muuttua tähdeksi...

Anna enkelin lentää,
liitää sun unelmiin.
Saahan sellaiseen uskoa, saahan?
Ehkä ehtisi sentään,
ottaa siivestä kii
ja kuin höyhen taas leijailla maahan.

Anna enkelin lentää,
liitää sun unelmiin.
Saahan sellaiseen uskoa, saahan?