Etkö muka muista minua? Olen se jonka tukkaan heitetään tulitikkuja ja päälle syljetään luokassa lyijykynän palasia. Olen ruma ja lihava varakaveri, se jolle tullaan itkemään sitten kun kukaan muu ei enää jaksa kuunnella. Ei se mua enää haittaa, oon jo tottunut siihen etten kuulu niihin kavereihin joiden kuvia tyngetään galleriaan ja blogiin ja faceen tai kenestä pitää kirjoittaa vähintään joka toinen päivä jonkinlainen hehkutusmerkintä. Ei, minä olen vain Silja. En sen enempää: aivan liian paljon, mutten kuitenkaan tarpeeksi. Ja tämä tässä on minun häiriöitynyt tarinani.

"Teidän kannattaa katsoa mitä Silja syö, hän ei ole kovin hoikka lapsi ikäisekseen kuten näette.. Oikeastaan hän on.. Lihava." neuvolan ilkeä täti selitti äidille. Sen nimi oli Pirkko, jos oikein muistan ja mä inhosin sitä niin paljon että mun teki vaan mieli tuoda Siiri puremaan sitä. Olin silloin 4,5, tää oli näitä painontarkkailu käyntejä ja me inhottiin äidin kanssa molemmat tällaista. Äidin mielestä olin sen oman ihana keijukainen just tällaisena, en tarvinnut elämäntapa muutosta.
"MÄ EN SYÖ SITTEN ENÄÄ IKINÄ, JOS SINÄ KERRAN NIIN HALUAT!" huusin sille päin naamaa ja se katsoi mua järkyttyneenä, kuin olisin ilmoittanut tappavani sen siihen paikkaan.
"Noh.. Noh.. En minä nyt.. En minä aivan sitä tarkoittanut.." se alkoi änkyttää. Äiti auttoi mua pukemaan, kiitti taas niistä lappusista joita se tyrkytti meidän mukaan ja sitten me lähdettiin pois sieltä. Äiti naureskeli mun reaktiolle käytävässä ja vielä autossakin ja kehui miten hienosti minulla oli taas välähtänyt. Olin taas äidin näsäviisas pikkuvanha rakas tyttö.

"LÄSKI LÄSKI LÄSKI!", Emmi ja muutama muu huuteli kaivon kannelta kun kävelin niiden ohi välitunnille. Eihän nuo edes tiedä mitä se tarkoittaa, läski on lihassa se ylimääräinen aine jota kukaan ei halua syödä, se pahanmakuinen, inha, valkoinen ja höllyvä ihra. Se oli ensimmäinen kerta, kun ne sanoi Älä välitä ja mä uskoin niitä, en välittänyt, en vielä silloin. Söin kiltisti sen mitä keittäjä laittoi lautaselle ja olin hiljaa, kirjoitin kotona päiväkirjaan. "Emmin mielestä olen läski.. Olenko?" ja annoin asian olla. En sanonut äidille mitään, äiti oli aivan liian kiivasluonteinen ja mä olin aina äidin prinsessa, pieni enkeli, se ensimmäinen lapsi jota täytyi suojella ihan kaikelta. Siiri olikin jo ihan toista maata, naispuolinen Vaahteranmäen Eemeli, ei se tarvinnut aikuisten suojelua. Siiri selvitti ongelmat puremalla, minä olemalla hiljaa ja itkemällä yksin, niin että kaikki luulivat etten välittänyt.

"Moi, mikä sun nimi on? Mistä sä tuut? Mitä sä harrastat? Missä sä asut? Haluutko olla meidän kaa?", se kaikki vaihtui nopeasti "läskiksi". Äiti sanoi, että kavereita saa olemalla itse niin vahva ettei muut uskalla olla olematta sun kavereita. En halunnut sellaista, niin kauan kuin olin jotain elämästä ymmärtänyt olin aina etsinyt jonkinlaista syvempää yhteyttä. Äiti ja Tanja, se naapurin viisi vuotta vanhempi tyttö jonka kanssa katottii kauhuelokuvia, suostutteli mut satujumppaan Siirin kaveriksi,  sinne missä kakki 5-7 vuotiaat laski liukumäkeä epämääräisistä paikoista ja jossa tehtiin omituisia helppoja liikkeitä. Minä olin yhdeksän, mutta en voinut pakottaa Siiriä menemään yksin, en edes päiväkotiin. Se oli elämäni nöyryyttävin vuosi.. Eivät yhdeksän vuotiaat mene hoitoon koulun jälkeen, äiti ja mummi piti mua vauvana, ne ei uskonut että mä selviytyisin. Kotiin oli paljon lyhyempi matka, mutta hoitopaikassa annettiin välipalaa. Se oli äidin pointti, syöminen ja mua inhotti se niin paljon jo silloin, ehkä hieman erisyistä kuin nyt, mutta silti.

Me oltiin muutettu takaisin vanhaan kotiin, äiti, minä, Siiri ja Saima-vauva. Olin niin onnellinen, ettei mun enää tarvinnut itkeä joka ilta ja takuta kouluun menemisen kanssa ja pukea tahallaan ne kaikkein rikkinäisimmät vaatteet päälle. Nyt sain taas olla oma itseni, nyt Katariina ei enää ollut Cornelia, minä olin ja mulla oli monta ihanaa ystävää, jotka tiesi sen eikä ne ollut unohtanut mua, onneksi.
Taksi ajoi pitkin koti tietämme ja pysähtyi vanhan ränsistyneen harmaan talon eteen. Äiti oli Saiman ja iskän kanssa pihalla haravoimassa lehtiä, tai no, Saima oli tietysti rattaissa, sehän oli vain pari kuukautta vanha. Voi että mä rakastin tuota näkyä, meidän perhe teki niin harvoin mitään yhdessä.
"Siljalla on oikein läskiperhe!" Ossi naurahti katsottuaan noita mulle niin rakkaita ihmisiä hetken. Hetken mun teki mieli pysyä kohteliaana, anteeksi kuinka, mutta sitten kihahti. Mä repäisin sen päästä lippiksen ja heitin ojaan kun pääsin taksista ulos huudahtan vielä perään "Kato peiliin nököhampainen jänis!". Äiti tuijotti äimistyneenä kun juoksin vihan kyyneleet silmissäni sisälle. Kukaan ei saanut haukkua mun rakasta äitiä, ei äiti oo lihava, se on vaan ihanan pehmeä ja kiltti kaikille lapsille, niinkuin Muumi-mamma.

Prosenttiluku, jota en enää kykene muistamaan. Luku ja sen jälkeen sana ylipainoa, se oli suurempi prosentti kuin kellään muulla meidän luokassa. Me oltiin kutosella ja seuraavaksi oli ruokailu. Taittelin lapun siististi kirjanmerkiksi ja hymyilin niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Otin ruokailussa tarjottimelle vain porkkanaraastetta ja juomaksi vettä, silloin mä vihasin molempia, mutten voinut antaa itseni syödä muuta. Kun kaikki oli jo mennyt ulos, paitsi me neljä ja Antti, mä purskahdin itkuun. Itkin niin etten saanut sanottua sanaakaan ja muut yritti saada sen itkun loppumaan. Seuraavalla tunnilla Jenni piirsi mulle terkkarin lappuja syövän kissan ja mä laitoin sen sinitarralla kiinni pulpetin kannen sisäpuolelle, se paransi oloa, muttei lopullisesti.

"Kyllä näköjään Siljalle karkit maistuu!" Jesse sanoi ivallisesti, kun otin yhden punaisen karkin siitä Minjan pussista pikkujouluissa, muistan kuinka Iisa katsoi sitä hetken murhaavasti ja otti kourallisen. Älä välitä, sitä ne oli Vilman kanssa hokenut niin kauan kuin oltiin kuuluttu siihen jämäluokkaan. En välittänytkään, en vain sen jälkeen ikinä syönyt karkkia niin että Jesse olisi sitä päässyt näkemään. En halunnut antaa tuollaiselle sitä iloa, että näkisi läskin tytön mutustavan myrkkyjä sisäänsä aivan yhtä syyntakeettomasti kuin ne laihatkin tytöt tekivät.

Ajan kuluessa söin aina vain vähemmän, aina vain tiettyjen ihmisten nähden, juuri vain sen verran etteivät he voisi valittaa, olinhan syönyt ainakin jotain.
"Silja, minä en jaksa tätä enää. Voisitko lopettaa tuon?" toinen vierekkäin istuvista tytöistä kivahti.
"Mm.. minkä?" kysyin ihmeissäni katse naulittuna tiiviisti pieneen kurkkusiivuun, jota aioin silpoa vielä hieman pienemmiksi paloiksi.
"Sä et enää syö, etkä puhukkaan enää mistään muusta kuin laihduttamisesta ja ihailet sairaita ihmisiä" kuului erilainen ääni, toisen tytön ääni.
"Puhunpas.. Mutta justhan sä sanoit, ettet halua enää puhua sun muutosta" vastasin ärsyyntyneenä.
"No en niin! Eikö meillä ole enää mitään muita aiheita kuin sun laihdutus ja muutto?" Iisa sähisi. Tuli hiljaisuus, katselin hetken usvaisiin silmiin itku kurkussa kääntäen sitten katseeni taas lautaseen. Asettelin haarukan ja veitsen vierekkäin lautaselle ja nousin pöydästä. Vessassa tein vatsalihasliikkeitä, kunnes teinit paukuttivat ovea niin etten enää pystynyt keskittymään. Olin taas ulkona, siinä maailmassa jossa kaikki näkivät vain läskin ruman kamalan ihraisen möykyn, eivät ollenkaan sitä tyttöä joka oikeasti olin ja se itketti mua. Kotona söin mandariinin ja sitten vain istuin koneella lasiluurangon sivuilla katselemassa kauniita laihoja naisia kunnes oli ilta, niin ei enää tarvinnut ajatella ruokaa, saatoin vain mennä nukkumaan.

"Silja on laihtunut" Sari sanoi onnittelevaan sävyyn, kun nousin autosta rikkinäiset farkut jalassa ja liian pieni farkkutakki peittämässä kamalia käsivarsiani ja juoksin halaamaan tyttöjä, oli taas vierähtänyt vuosi siitä kun viimeksi nähtiin. Kaikilla oli ollut kova ikävä, kerran kesässä oli hieman liian vähän.
"Öh, no ehkä muutaman kilon" vastasin. Kyllä minä tiesin mistä olin laihtunut, tissini olivat kadonneet olemattomiin mutta vatsamakkaroita oli tullut ehdottomasti vielä pari lisää. Sisällä oli pakko syödä kakkua, Peten rippijuhlien jälkeiset. Katsoin miten Nelli kieltäytyi kakusta, se oli laiha ja kaunis, upea, täydellinen. Ihailin ruskettuneita hoikkia käsivarsia ja täydellisen muotoisia kasvoja joilla paistoi hymy. Käänne kohta, minä söin, aloin taas lihoa, oikeasti.

Keiju, minne sinä katosit? Tule takisin jooha, meillä oli niin ihana yhdessä, kun syötiin vaan hedelmiä ja kasviksia ja juostiin joka päivä pari kilometriä ja tehtiin salaa vatsiksia.. Tulethan takaisin. Ei se tullut, ei pitkään kamalaan vuoteen edes näyttäytynyt. Riparin jälkeen se alkoi taas nostaa päätään ja päätin kilomäärän, 45kg, sinne aioin päästä. Ihan sama kuinka kauan siihe menee, mutta pakko on pakko. Kitkutin vielä vuoden yläastetta ja kun viimeinen päivä koitti tepastelin Marilyn mekossani onnellisena ulos liikkasalista ja hengityn syvään, hengitin elämää. Tänään keiju jättäisi mut rauhaan, mutta heti huomenna se olisi jo mun hiema parempi ystävä...

 Peili, se kaventaa, se valehtee. En mä oo voinut kaventua noin paljon, olen muodoton "pieni" läskipallo joka pyörii ilman merkitystä ihmisten tiellä tukkien kulkyväylät taidokkaasti, niin ettei kukaan pääse oikein mihinkään takaa tai sivulta tai edestä. Ehkä jos joku hyppäisi 160cm korkeutta, sitten en olisi niin pahasti edessä. Vaakakin valehtelee, heilahtaa korkealle, mutta näyttää silti 10kg vähemmän kuin viime helmikuussa, 4kg vähemmän kuin heinäkuun alussa, melkein yhtä vähän kuin sinä kesänä, jonka jälkeen Jenni ei enää tullut meidän kouluun. Kamppailen riemun ja vihan sekoituksen aikaansaamassa mielentila myrskyssä, miinusta ja plussaa, räjähdys. Ei saa ylpistyä, ei saa lopettaa, ei koskaan. Jääkaapin oveen on kirjoitettu mustalla tussilla herjauksia; näpit kuriin SOTANORSU, LÄSKI!!, Mammutti. Yritän keksiä lisää, mutta sisälläni asuva keiju on liian kiltti minulle, vielä. Keijukainen kuiskii korvaani "Heitä se menemään rakas, se tekee sinusta lihavan ja ruman, minä en halua sitä sinulle, haluan että olet kaunis" tai "Haluaisitko lähteä lenkille? Raitis ilman selventää ajatukset kultaseni ja Lumikin kaipaa ulos pääsyä". Tiedän, että jos menen liian pitkälle se repii siipensä irti ja kasvattaa sarvet päähän, silloin se ei ole enää Helin pieni keiju, silloin alan kutsua sitä Anaksi, kasvottomaksi hirviöksi ja lopulta siitä tulee koko maailmani. Katson rannettani epäuskoisesti, täysin yhtä kapea kuin Ilonan, 15,5cm.. Ehkä Jenni teki mittausvirheen.

p.s. Olkaa ystävällisiä ja jättäkää kysymättä miksi käytin viimeisessä kappaleessa oikeita nimiä.